7/12/2016

TARINA LEMMIKIN MENETTÄMISESTÄ JA ELÄMÄÄKIN SUUREMMASTA YSTÄVYYDESTÄ

Mä olin just täyttänyt kuusi kun koitti mun koko elämäni yksi merkittävimpiä päiviä. Vaikka olisin jossain vaiheessa elämääni unohtanut jo oman nimenikin, en ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä kun meidän eteiseen tuodun kuljetuslaatikon ovi avautui ja maailman pienin ja kaunein mustavalkoinen kissa tuli sieltä nuuskimaan uutta kotiaan. Mulla oli silloin tosi vahva tunne siitä, ettei mun elämässäni voisi enää millään tulla yhtään typerää päivää koskaan, sillä meillä oli vihdoin kissa. Muistan seuraavana aamuna sen riemun herätessäni kun pääsin taas leikkimään Helmin kanssa ja paijaamaan sen sileää turkkia. Mä olin niin onnellinen kuin kuusivuotias lapsi mistään ikinä voi olla. Niin oli mun Äitikin ja lopulta meillä olikin yhteensä neljä kissaa. 


Mulla ei lapsena ollut paljoa kavereita tai seuraa jonka kanssa leikkiä ja siksi meidän kaksi ensimmäistä kissaa Helmi ja Iines toimivat mun tärkeimpinä ystävinä sekä loistavina leikkikavereina. Lähinnä vein kissat valjaissa metsään leikkimään kanssani milloin hevoskotkia ja milloin noitia. Oon myös pienenä hiihtänyt metsässä Helmin kanssa. Väsäsin kissoille agilityratoja ja yritin kouluttaa niitä milloin mihinkin temppuun, sekä opetin niille mm. kertotaulua koulukirjoistani. Mulle oli tosi tärkeää, että meidän kissat oppivat samat jutut kuin minäkin koulussa opin. Nyt miettiessäni näitä juttuja en ehkä edes ihmettele sitä miksei mulla ollut hirveää määrää ystäviä. Vähän vanhempana aloin pitää kissoja mun omina henkilökohtaisina päiväkirjoina ja kerroin niille asioita mitä en ole varmaan koskaan sanonut kenellekkään muulle vieläkään ääneen. Ne olivat mulle silloin ja ovat edelleenkin tärkeimpiä ystäviä joita omistan. Vielä lukiossakin kun multa kysyttiin mikä haluaisin olla isona, mun vastaus oli aina kissa. 


Kun vuoden alussa Äiti soitti mulle Helsinkiin ja aloitti puhelun itkemällä lohduttomasti mä jotenkin tiesin ihan tasan tarkkaan mitä sieltä on tulossa. Helmi oli ollut vanha ja vähän väsyneen oloinen ja viimeksi Raumalla ollessani se oli käpertynyt syliini niin pienenä ja hauraana nuolemaan sormiani, etten voinut silloin olla miettimättä oliko näitä hetkiä vielä tulossa paljoa lisää. Jälkeenpäin on tullut mietittyä, että olikohan se mun käsien nuoleminen Helmin tapa sanoa hyvästit. Mä järjestin kuitenkin työvuoroni uudelleen ja lähdin seuraavalla bussilla Raumalle Äitin tueksi. Istuttiin pöydän ääressä ja itkettiin yhdessä tunteja, eikä silti mikään tuntunut helpottavan. Lapsena ajattelin aina, että Äiti rakasti Helmiä enemmän kuin minua tai siskoani. Niillä oli kuitenkin Äitin kanssa sellainen yhteys mitä en ole nähnyt edelleenkään kenenkään eläimen ja ihmisen välillä. Ei siis sillä, etteikö Äitini rakastaisi minua varmasti enemmän kuin omaa henkeään.


Suru on varmaan turhauttavin, hämmentävin ja tunteellisin asia mitä ihminen pystyy kokemaan. Musta tuntuu, ettei lemmikin menettämisen surusta puhuta tarpeeksi paljoa, sillä ihmiset jotka eivät ole koskaan lemmikkiä omistaneet eivät myöskään koskaan sitä surua tule ymmärtämään. Ehkä se liittyy siihen, miten lemmikit eivät vaadi sinulta mitään. Niiden seurassa pystyy olemaan niin aidosti oma itsensä, eivätkä ne kritisoi tai petä luottamusta koskaan. Niin puhdasta ja aitoa kiintymystä on vaikea löytää mistään muualta. 

Helmin lopettaminen on ehdottomasti suurin suru mitä minä olen koskaan elämässäni kohdannut ja voittaa kamaluudellaan jokaisen kerran kun olen jonkun ihmisen hautajaisissa istunut. Suru toisaalta kertoo myös siitä, miten on menettänyt elämässään jotain todella merkityksellistä. Jos elämässään on kokenut jotain niin suurta, on toisaalta aika onnekas tyyppi.  


Mä en oikeastaan koskaan käsitellyt sitä surua mitä Helmin kuolemasta aiheutui. Tänään selatessani vanhoja kuvia lapsuudestani tuli olo siitä, että ehkä nyt olisi jo aika tehdä jotain konkreettista. Sen jälkeen aloitin kirjoittamaan tätä. Ehkä tämä kuuluu minun surutyöhöni ja ehkä jonain päivänä pystyn miettimään Helmin sileää turkkia ja karheaa vaaleanpunaista kieltä itkemättä, mutta se päivä ei ole vielä pitkään aikaan. Olen kuitenkin niin onnellinen siitä, että sain kasvaa kissojen kanssa ja tuntea sen rakkauden jota lemmikin omistaminen parhaillaan antaa. Tämän kirjoittaminen oli jotenkin niin henkilökohtaista ja arkaa, etten edes tiennyt haluaisinko tätä julkaista. Toisaalta uskon, että ruudun toisella puolella on monta ihmistä jotka pystyvät samaistumaan siihen järjettömään suruun mitä lemmikin menettäminen aiheuttaa ja siihen, ettei kaikki ihmiset pysty ymmärtämään sen surun suuruutta. Tämä teksti on myös teille. 

Kiitos Helmi vuosista 2002 - 2016. 

Olit paras kissa, ystävä ja perheenjäsen mitä pieni tyttö voi koskaan toivoa. 

19 kommenttia:

  1. Aivan ihana teksti, kissat on elämä ja maailman parhaita ystäviä ❤

    VastaaPoista
  2. Tuli itku tekstiä lukiessa, sillä muistui mieleen kaksi rakasta edesmennyttä kissaa. Kyllä se satuttaa vielä vuosien jälkeenkin kun ajattelee mitä on menettänyt. Mutta se kuitenkin helpottaa ja useimmiten muistelen hymyillen yhteisiä vuosia. <3 Kovasti tsemppiä sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3

      Ja eihän niitä yhteisiä vuosia voi kuin hyvällä muistella, ikävä on kuitenkin ihan järjetön.

      Poista
  3. apua rupesin itkemään bussissa kun luin tätä

    VastaaPoista
  4. itkin tätä kauan. kiitos tekstistä.

    VastaaPoista
  5. meillä oli kaksi kania perheessämme, toinen niistä mun oma ja toinen veljeni. kun 8-vuotiaana pahvilaatikosta otti varovaisia askeleita kaksi niin kaunista eläintä, mun tuntemukset oli ihan samat kun sulla. miten voikaan ihminen olla niin onnellinen. mun kani oli niin temperamenttinen ja vahva, mutta samaan aikaan niin herkkä. tiiätkö kun tulee ajatelleeks eläimestä kuin ihmisestä? ei ulkopuolinen voi analysoida lemmikin luonnetta mutta kun sä sen kanssa vietät aikaasi monet vuodet niin teille muodostuu selkeät kuvat toisistanne.

    muutama vuosi sitten meidän kanit oli ulkohäkissä, jossa oli ovi joka piti sulkea aina kun lähti näköpiiristä. mä lähdin näköpiiristä.

    seuraava asia jonka muistan on se kun me mennään veljen kanssa sinne häkille ja tajutaan että kaikki ei ole hyvin. toista kania, sitä veljen kania ei näy missään ja mun kanista, mun parhaasta ystävästä mä näen vaan pienen elottoman kasan ja karvatuppoja ympäriinsä. sillon mun jalat sortuu, henki ei kulje, ääretön hämmästys ja hätäännys.

    alan kelaamaan kaikkea mikä liittyy tähän. tässä vaiheessa olen varma että mä suljin sen luukun, mutta ajan kuluessa muistan sen jääneen auki. tää oli se paikka kun mun viha siirty kaikesta muusta muhun itteeni.

    MINÄ olin osasyyllinen tähän kaikkeen. mun kanin oli tappanut vapaana elävä kissa. luonnollista kai, ravintoketjut ja kaikki. mutta se oli mun kani. se viha itteeni kohtaan alko hiipumaan ja kaiken tilalle tuli "miksi?". miks just mun kani oli tapettu ja niin raadollisesti, miks se ei sen temperamentilla voinut taistella takasin tai juosta pois, miks se ei selvinnyt?

    tää mun veljen kani löyty sitten viikkojen päästä ilman mitään ruhjeita. olin kai aluksi ilonen että sillä on kaikki hyvin, mutta kului päiviä ja viikkoja niin musta tuntu ettei tää toinen kani ole mulle yhtään mitään mun kaniin verrattuna. en halunnut nähdä sitä, en voinut käydä samoissa tiloissa kun se. satutti niin paljon tajuta että mun niin vahva kani oli kuollut toisen eläimen takia.

    pikkuhiljaa viha tukahtui ja tuli vaan ääretön suru. semmonen tyhjiö joka ei varmaan ikinä täyty.

    kiitos nelli. sait tällä tekstillä mut avaamaan sitä surun kirjaa, jota oon pitänyt lukittuna jo vuosia.

    kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsi miten paljon tää sai mut työmatkalla itkemään. Asioista puhuminen helpottaa. Kiitos itsellesi kun jaoit oman tarinasi, se oli ihan järjettömän koskettava.

      <3 <3 <3

      Poista
  6. tää postaus kertoo sen miksi tämä on lempiblogini, voimia nelli!!

    VastaaPoista
  7. Mä aloin melkein parkumaan, itellä myös löytyy kisumisu kotoa mut hän on jo niin vanha, että taitaa viimeisiä vedellä... Oon myös kokenut kisuni kanssa kaikkea, hän on ollut mulle paras ystävä jo 14 vuoden ajan. Kun mua kiusattiin, häntä vasten itkin. Hän kuunteli, oli mun vieressä ja kehräsi kuin ymmärtäen mun tuskaani. Voimia sulle Nelli ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia myös sulle ja sun kisulle! <3

      Poista
  8. Ihan loistava teksti! Kyyneleet silmissä lueskelin. Meilläkin piti lopettaa koira kuukausi sitten ja ehkä siksi aiheesta liikuttuu. Jaksamista siulle Nelli :)

    VastaaPoista
  9. Ihana teksti! Itse menetin toisen parhaan ystäväni - isoäitini (isän äiti) 2v sitten, hänelle kerroin aina kaiken ja hän tuki ja tsemppasi. Tämän toisen menetin vuosi sitten, yläasteella joululahjaksi veljeni kanssa saatu koira. Monet monet illat jaoin hänelle ilot ja surut, hän oli se, kenet nappasin lenkillä syliin for no reason, kun teki jotain mieli halata.
    En ikinä unohda sitä maaliskuista lumista päivää, kun äiti soitti mulle itkien ja tietysti tiedostin heti mitä on tapahtunut.. Tästä lemmikin poislähdöstä en ole vieläkään päässyt yli. Näen päivittäin unta siitä, miten vien hänet lenkille ja totean äidilleni itkien että "ei meidän koira ole kuollut, tässähän istuu".
    Sitten jonain päivänä kun tajuan tuon pois lähdön, se tulee varmasti aikamoisen rytäkän kanssa.
    Mutta, jokaisella on oikeus surra, joten suokaamme se itsellemme :)
    Nykysin meillä on mieheni kanssa kaksi marsua, nuo siis aika paljon pehmustivat sitä iskua, kun olin noihin ehtinyt kiintyä vajaan vuoden verran.

    VastaaPoista
  10. Hei nelli

    Liikutuin tekstistäsi tosi paljon. Rakastan eläimiä niin paljon ja se menetyksen tunne on aivan hirveä. Kun paras ystäväni eli koirani jouduttiin lopettamaan ja se kuoli syliini, sain tietää miltä sydämen särkyminen oikeasti tuntuu. Tuntui kuin sydän olisi revitty rinnasta ja se olisi murskattu lattiaan pieniksi paloiksi ja lakaistu roskikseen. Sydämeeni jäi pelottavan suuri tyhjä aukko, jota yritän täyttää hyvillä yhteisillä hetkillä parhaan ystäväni kanssa. Muistot satuttavat ja naurattavat ja satuttavat, mutta niitä en vaihtaisi koskaan pois. Ystävyytemme oli ainutlaatuista Ja toivon, että saan kokea sen vielä joskus uudestaan. En kuitenkaan koskaan tule unohtamaan ensimmäistä ystävääni, joka opetti minut rakastamaan.

    VastaaPoista
  11. Tää teksti osu jotenkin tosi hyvin sinne johonkin, sama kohtalo vastassa lähikuukausien aikana oman koira vanhuksen kanssa eikä epäilystäkään etteikö siitä tulisi suurin sekä vaikein haaste mun elämässä tähän saakka.

    VastaaPoista

finnish & english only
contact: nelli.kentta@hotmail.fi