3/28/2016

P E L K O


Mä yhtenä yönä muutama viikko sitten makasin mun lattialla enemmän tai vähemmän sekavassa tilassa ja selasin kännykkäni kuvagalleriaa. Sieltä tuli vastaan pari päivää aikaisemmin ottamani selfie, jota en kuitenkaan koskaan julkaissut missään tai katsonut toista kertaa kuvan ottamisen jälkeen. Tuijotin sitä kuvaa itsestäni varmaan vartin ja tajusin, että nään varmaan ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana kuvan jossa näytän omasta mielestäni kauniilta. Se tunne oli kummallisinta mitä olen aikoihin tuntenut. Siltä varmaan tuntuu ihmisistä joilla on hyvä itsetunto. 

Viime viikolla kun kävelin kotiin yksin aamuyöllä, en tuntenut yhtään pisaraakaan väsymyksestä, vihasta ja masennuksesta kehossani. En pystynyt olemaan hymyilemättä kun kävelin kaikessa rauhassa maailman rakkainta katua pitkin kotiin. Mä nukahdin kotiin päästyäni hymyillen. Mä oon aika monena iltana nukahtanut hymyillen. Kaikki on niin hyvin, että se jo pelottaa. Tuntuu jotenkin niin paljon helpommalta olla surullinen, sillä silloin ei pelkää olotilansa menettämistä. Asiat eivät voi huonontua. 

Oon kuunnellut tosi paljon Nirvanaa, elämäni tärkeintä bändiä, viimeaikoina. Se tuntuu jollain tasolla kovin kummalliselta, sillä se bändi on muodostunut mulle sellaiseksi mitä kuuntelen enää vain silloin kun olen taas tippunut pohjalle. Nyt olen kuunnellut sitä omituisen hyvällä fiiliksellä. Frances Farmer Will Have Her Revenge On Seattle- biisissä lauletaan yksi lause johon samaistun ehkä vähän liikaa. Siitä asti kun kuulin kyseisen biisin, lause "I miss the comfort in being sad" on ollut yksiä ehdottomia lempilyriikoitani Nirvanalta. Nyt vasta kuitenkin ymmärrän mitä se tarkoittaa. 

Oon onnellinen ja tosi peloissani siitä. Toivottavasti tekin olette onnellisia, mutta älkää olko siitä peloissanne kuten minä olen. 

Blogihiljaisuus on ehkä nyt vihdoin selätetty.