8/16/2015

OODI KOTIKAUPUNGILLE

Kerran vannoin, että jonain päivänä poltan kotikaupunkini ja kylvän sen raunioille suolaa, ettei mikään enää koskaan kasvaisi sen kohdalla. Samalla julistin sitä miten vihaan kaikkia, eikä tämä asia haittaa mitenkään minua. Tähän päivään mennessä en ole vieläkään saanut selville miten yhteen mimmiin mahtui niin paljon vihaa kuin minuun sinä aikana. Ehkä siinä oli osansa siitä kaikesta mitä kuulin selkäni takaa puhuttavan, mutta edes mikään siitä ei oikeuta sitä miten vihainen olin kaikille. Totuus on ehkä kuitenkin se, että olin niin pohjattoman surullinen, masentunut ja hukassa että peitin sen kaiken sillä kilometrien paksuisella ulkokuorella.

Viime viikolla tuli kolme vuotta siitä kun muutin Raumalta Helsinkiin ja sen kolmen vuoden aikana olen oppinut katsomaan kotikaupunkiani täysin eri silmin. Edelleenkin siellä on niitä ihmisiä jotka kuiskivat kaupassa hyllyjen takana siitä miten sekopää olenkaan ja niitä ihmisiä joiden seura ei kiinnosta minua eikä minun seurani heitä. Tärkein asia mitä olen kuitenkin oppinut kolmen vuoden aikana on se, että joka paikassa on niitä ihmisiä. Aina on joku joka ei ymmärrä sitä mikä itselle on tärkeää ja sitä miksi olet juuri sellainen kuin olet. Vaikka pakenin 255km ja naivisti ajattelin eläväni unelmaani, niitä ihmisiä löytyi täältäkin. Niitä ihmisiä löytyy Helsingin kuvataidelukiosta ja niitä ihmisiä löytyy aivan varmasti Rauman lukiosta. 


Ei sillä, ettenkö olisi edelleen sitä mieltä että tein täysin oikean ratkaisun lähtiessäni pois kotikaupungistani ja pakottaessani itseni itsenäistymään niin nuorena, mutta olen yrittänyt miettiä viimeisen viikon tätä kaikkea ja sitä mitä tunnen Raumaa kohtaan. Olen vain nyt ensimmäisiä kertoja pyöritellyt käsissäni ajatuksia siitä, että muuttaisinkin takaisin ja voinut vain todeta miten se ei ole enää mahdollista. Omistan vakituisen työpaikan Helsingistä, melkein koko kaveripiirini ja just nyt ihan huipun kämpän keskustasta. Tajusin, etten edes muuttaisi takaisin itseni vaan vanhempieni ( ja tietty kissojen ja mummolan ) takia. Ei minulla olisi siellä edes mitään koulua mihin haluaisin opiskelemaan. Tajusin myös, että suurin syy miksi haluaisin sinne takaisin olisi se, että pääsisin taas pois kaiken luota, ihan kuten kolme vuotta sitten. Olisi helppo vain paeta sinne Jumalan selän taakse ja hengata päivät pitkät työttömänä lapsuuden kodin sohvalla katsellen Netflixiä. Tiedän kuitenkin oman pääni hajoavan siinä vaiheessa, joten ei se ehkä olisikaan niin helppo ( saati sitten hyvä...) ratkaisu. 

Mä kaipaan niitä aamuja jolloin ei tarvinnut lähteä avaamaan liikettä tai panikoida ratikasta myöhästymisestä. Kaipaan maauimalaa, meidän takapihan metsää ja skoballa ajamista ilman mitään määränpäätä. Kaipaan sitä kun piilotettiin yläasteen diskossa läheiseen metsään pullot viinaa ja luultiin olevamme koko maailman yläpuolella. Kaipaan sitä miten kaikki kasvot olivat tuttuja. Sitä viiden minuutin matkaa mummolaan, äitin pesemiä lakanoita, kissojen hiekkalaatikoiden siivoamista, Vanhan Rauman kauniita taloja joita ei silloin osannut arvostaa lainkaan, kotikatua ja jopa koulun pyörätelineitä. Tosiasiassa kaipaan lapsuutta ja huolettomuutta ja sitä, miten tiesi selkeästi missä koti on.

Summa summarum – oon niin kiitollinen siitä, että kasvoin lapsuuteni Raumalla. Se ei ole se kaupunki missä nyt pystyisin asumaan, mutta se on se kaupunki joka kasvatti minusta aika siistin mimmin. Ympäristö jossa täällä elän nykyään on myös muokannut minua oletettavasti tiettyyn suuntaan, mutta pikku kaupungin tyttö olen nyt ja tulen aina olemaan. On kuitenkin ihan parasta, että minulla on pakopaikka johon voin mennä viettämään pidennettyjä viikonloppuja ihan täydelliseen hiljaisuuteen. Gyl Raum o ain Raum. 

14 kommenttia:

  1. Sun teksteistä saa kunnon elämänilovibaa!! Ihana

    VastaaPoista
  2. Voin samaistua 100%. Mahtava teksti!

    VastaaPoista
  3. Word.

    Olin vielä pari vuotta sitten valmis katoamaan omasta kotikylästäni maailman ääriin, mutta vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut arvostamaan kotipaikkakuntaani. Vaikka asunkin nyt muualla, on vanhempien luona juuri se paikka minne tulen kun asiat käyvät liian tiiviiksi ja hankaliksi nykyisessä asuinkaupungissani. Olo onkin äärettömän onnekas, kun on ainakin se kaksi paikkaa joiden välillä reissata fiiliksen mukaan.

    Nyt kun sain viimeinkin aikaiseksi kommentoida, haluan vielä kertoa että olen ollut blogiesi vakkarilukija jo ylä-asteajoistasi lähtien. Ollaan about saman ikäisiä, ja olen myöskin kokenut pahimmat vihakauteni kaikkea kohtaan ja tällä hetkellä elämä hymyilee ja kaikki on mahdollista ♥ olet ihana !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hui! Olis siistiä törmätä joskus!

      Poista
  4. Älyttömän hyvä teksti! Mun on pakko sanoa, vaikka saattaaki kuullostaa oudolta, mutta sun huulet on ihan täydelliset ja oot muutenki tosi ihanalta vaikuttava persoona. Löysin tän sun blogin vasta vähän aikaa sitten ja oon niiin tykästyny tähän!

    VastaaPoista
  5. Ah, miten upea teksti! Allekirjoitan täysin. Itse muutin Keski-Suomen pikkukylästä Helsinkiin lukiota varten, ja nykyään katson sitä pientä, keskellä ei mitään sijaitsevaa kylää ihan eri silmin. En ikinä muuttaisi sinne pysyvästi takaisin, mutta kyllä kotikylä/kaupunki on aina ihan oma paikkansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja pystyn samaistumaan kommenttisi viimeiseen lauseeseen täysin!

      Poista
  6. Miksi et ikinä vastaa kommentteihin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oo ehtinyt olemaan tietokoneella pariin viikkoon kunnolla, enkä kännykällä käy kuin julkaisemassa kommentteja.

      Poista
  7. Upee mekko ja upee mimmi! Mistä oot löytäny? Mekon siis :D

    VastaaPoista

finnish & english only
contact: nelli.kentta@hotmail.fi